|
|
|
|
|
|
|
|
PUHEET 2001: Timo Heinonen
Arvoisat juhlavieraat!
Minulla on ilo ja kunnia tuoda Lopen kunnan tervehdys edesmenneen kirjailijamme loppilaisen
Juhani Peltosen syntymän 60-vuotisjuhlaan.
Nuoresta iästäni huolimatta sain tutustua Juhaniin varsin hyvin ja monia kertoja keskustelimme
mitä erilaisemmista asioista niin kirjallisuudesta, politiikasta, mutta hyvin usein myös Lopen
äärimmäisen kauniista ja hurmaavasta luonnosta.
Äärimmäisen kaunis ja hurmaava olivat sanoja joita Juhani Peltonen rakasti, mutta ei tuhlannut.
Hän käytti sanoja vain silloin kun tilanne oli niiden arvoinen ja nuoren miehen mieleen jäi
lähtemättömästi muutama hurmaava –sanan arvoinen tilanne.
Erään kerran keskustelimme Juhanin nuoruudesta, sillä itse elin juuri tuolloin
ylioppilaskevättäni ja tämä sai Juhaninkin muistelemaan samaa aikaa omassa elämässään.
Juhani kertoi sanarikkaasti ylioppilaskeväästään, joka ei ollut hänelle ainoastaan ylioppilasvuosi.
Hän kertoi mm. sen, miten heidän naapuriinsa oli muuttanut uusi perhe, jolla oli suurin piirtein
Juhanin ikäinen tytär. Juhani kertoi miten hän aina koulumatkalla katseli tuota nuorta naista ja
tässä tilanteessa hän käytti sanoja: Tiellä pyöräili hurmaava Nainen.
Tämä tilanne muutti Juhanin elämää suuresti, sillä hän oli kohdannut elämänsä rakkauden –
tulevan vaimonsa.
Toinen tilanne, jossa Juhani käytti sanaa hurmaava – äärimmäisen kaunis oli näkymä sairaalanmäeltä
Loppijärvelle. Usein pysähdyimme katselemaan tätä maisemaa ja myös useille vierailleen Juhani näytti
tämän samaisen maiseman.
Tämä maisema on ainutlaatuisen kaunis. Peltomaisena, jota reunustaa koivut ja taustalla häämöttää Pyhän
Birgitan kirkko ja sinisenä liplattava Juhanille erityisen läheinen Loppijärvi.
Voiko kauniimpaa maisemaa olla? Maisemaa joka muuttuu vuoden aikojen mukaan – kauniita koivuja
vihreinä – kauniita koivuja mustine paljaine paljon puhuvine oksineen, kauniita koivuja huurussa.
Tätä maisemaa Juhani ihaili lukemattomia kertoja myös rakkaan koiransa Natalian kanssa.
Tämä maisena on yleisesti ottaen ainutlaatuisen kaunis – mutta meille loppilaisille onneksi tutun
ja tuttavallisen kaunis – hyvin tyypillinen loppilainen maisena kaikessa hurmaavaisuudessaan.
Moni tietää sen, että Elmon "isä" kirjailija Juhani Peltonen (12.5.1941 -25.2.1998) eli pitkän
osan elämästään Lopella ja ammensi useisiin kirjallisiin tuotoksiinsa ainekset juuri Lopen kauniista
luonnosta, rakennuksista, eläimistä ja myös ihmisistä. Tie Lopelle kulki monen koukeron kautta.
Juhani Peltonen työskenteli kouluvuosinaan kesät merimiehenä, pääsi ylioppilaaksi Keravan yhteiskoulusta,
opiskeli Helsingin yliopistossa estetiikkaa sekä nykyiskansain kirjallisuutta ja taidehistoriaa,
mutta vuodesta 1964 lähtien Peltonen toimi päätoimisesti kirjailijana.
Juhani Peltonen oli loppilainen – hän eli elämänsä parhaat vuodet Lopella yhdessä rakkaan vaimonsa
ja lapsiensa kanssa. Itse Juhani sanoi kerran eräässä lehdessä: ”Minä pidän itseäni jo loppiaisena.
Joskus kyllä tuntuu orvolta, kun en tiedä mitään perunalajikkeista enkä puimurin varaosista.
Loppilaiset taas eivät ole kiinnostuneita kirjoittamisesta, joka on minun leipälajini.”
Mutta kuka Juhani Peltonen sitten oli kirjailijana?
Jokainen suomalainen tietää varmasti Elmon. Tuon kaikkien aikojen lahjakkaimman urheilijan. Tämä
Peltosen hulvattomin teos Elmo (1978) on suomalaiskansallista urheiluhulluutta parodioiva romaani
urheiluseura Kainalniemen Hikeä edustavasta urheilun ihmemiehestä, joka hallitsi ylivoimaisesti
niin Derwangan kesäkisoja kuin Andien talvikisojakin.
Moni tietää senkin, että Elmon unelma ei ollut tulla huippu-urheilijaksi vaan hän, kuin vahingossa,
joutuin näihin tilanteisiin. Urheilullisen ilonpidon lomassa romaanissa kulkeekin rinnalla lyyrinen
tarina herkästä Elmosta, joka on kiinnostunut omenanviljelystä ja kirkkoarkkitehtuurista.
Surrealistiseksi lopuksi Elmo katoaa avaruuteen.
Juhani itse suunnitteli kirjaa ja kirjojaan pitkään. Hänelle tyypillistä oli asioiden pyörittely
päässä – ajatuksissa ja valmiskirja tuli sitten ulos pääkopasta kuin konekivääristä. Vanhan
kirjoituskoneen ääni kun vielä muistuttikin tuota ääntä suuresti.
Elmon ensimmäisistä versioista Peltonen rakenteli kaksi kuunnelmaa, joista "Elmo - Urheilija" oli
voittaa arvostetun Prix Italia -palkinnon, jääden toiseksi vain yhden äänen erolla. Tämä
radiodraama on esitetty ainakin Australiassa, Espanjassa, Irlannissa, Italiassa, Itävallassa,
entisessä Jugoslaviassa, Ruotsissa, takavuosien Tsekkoslovakiassa ja jo myös edesmenneessä
Saksan Liittotasavallassa.
Nämä kuunnelmat olivat Juhanille itselleen äärimmäisen rakkaita. Usein sain istua Juhanin kanssa
vanhan kasettisoittimen ääressä, kasettisoittimen käyttäjänä, sillä Juhani vieruksui kaikkea
uutta teknologiaa, jopa kasettisoitinta. Sain kuunnella yhdessä kirjailijan kanssa erikielillä
tehtyjä kuunnelmia ja erityisesti 100 metrin juoksun selostuksia. Näitä tunnelmia Juhani usein
tarkkaan pohdiskeli ja tutki eri kielien sopivuutta Elmon perimmäisen tunnelman välittämiseen.
Elmo on Juhani Peltosen tuotannosta yleisesti tunnetuin, mutta muu hänen tuotantonsa tuo esille
ehkä vieläkin paremmin Juhanin ammattitaidon sananhallitsija, kirjailijana.
"Elämä on täynnä irrallisia yksityiskohtia, joita unet, tuska ja kaipuu mielivaltaisesti
liittävät toisiinsa. Mutta en kaipaakaan järkeä, vaadin tunnetta ja mielikuvitusta tähän
kaaokseen", sanoo kirjailija nimeltä Pienpelto Juhani Peltosen novellikokoelmassa The End (1976).
Pohjavireeltään raskasmielinen, perimmältään romanttinen taiteilijan ohjelma sopii Peltosen koko
tuotantoon, mutta aina se saa vastapainokseen hänen toisen ominaispiirteensä: ehtymättömän
kielellisen keksinnän ja iloittelun.
Ensimmäiset runokokoelmat 1960-luvulla, Ihmisiät ja Oudot minät Peltonen kirjoitti
epäkuusikymmenlukulaisesti hiukan ohutta, romanttista ja estetisoivaa runoa.
Vuoden 1967 kokoelmassa Felix Navitan etu- ja takaraivo Peltonen näytti toisen minänsä,
leikkimielisen kielitaiturin, joka kirjoittaa "tunnelmarunoutta", "huliganismeja" ja
"surpoetiikkaa subsäkein". Peltosen molemmat minät viihtyvät rinnan kokoelmissa Kesken
asumisen ja Pitkää, omalaatuista rykimistä, jotka sisältävät sekä hiljaisia pikkurunoja
että satiirisia kielinokkeluuksia. Kokoelmissa Välimatkakirja (1984) ja Näköisveistos
ruumiskirstusta (1987) hauskuus vähenee ja apeudentunnot lisääntyvät.
Prosaistina Peltonen aloitti unenomaisin ja mielikuvituksellisin kääntein etenevien novellien
kokoelmalla Vedenalainen melodia (1965). Salomo ja Ursula (1967) on traagisesti päättyvä
rakkausromaani: Salomo jää auton alle ja Ursula tekee itsemurhan. Kolme (1969) on avioliittoromaani
taidemaalari Rusko Palatsista ja hänen vaimostaan Sonjasta, joka rakastuu varakkaaseen liikemieheen;
veritekoihin päättyy tämäkin romaani.
Seuraavaksi vuonna 1978 valmistui Elmo ja tämän jälkeen Iloisin suru (1986), joka kertoo
Viluvaaran vt. kirkkoherra Sauli Rekelästä, jonka elämänsynkeyttä lievittää vain läheinen
suhde yksitoistavuotiaaseen Aleksi-poikaan.
Tämä kirja on Elmon ohella ehkä Juhani Peltosen tuotannon arvostetuin ja tunnetuin teos. Iloisin
suru -romaanin uskottiin jopa tuovan Peltoselle Finlandia-kirjapalkinnon. Taiteilija Juhani
Leskinen sanoi haastattelussaan 1986 palkinnon kuuluvan ehdottomasti Lopella asuvalle kirjailija
Juhani Peltoselle. Sanallisessa iloittelussa, taitavassa leikittelyssä, on Peltonen ehkä ollut
oppi-isänäkin tunnetulle toiselle sanantaitajalle Juhani ”Juice” Leskiselle?
Pakinoitsijana Juhani Peltonen oli myös hyvin tunnettu. Hänen kirjoituksiaan on julkaistu eri
lehdissä mm. nimimerkillä Arvid Klevö ja J.U. Mala.
Juhani Peltosen viimeiseksi romaaniksi jäi kuin enteellisesti Kuoleman sairauteen rinnastettava
syli-ikävä, joka WSOY julkaisi vuonna 1991.
---
Edesmenneen loppilaisen kirjailijan Juhani Peltosen syntymästä tulee kuluneeksi 60 vuotta, tänään
lauantaina 12.5.2001. Lopen kunta haluaa muistaa kirjailijan mittavaa elämäntyötä ja vaalia hänen
kirjailijaperintöään. Tämän päivän tilaisuus on alku Lopella järjestettäville Juhani Peltosen
kirjallisuuspäiville, joka saa jatkoa vuosittain ja viisi vuosittain aina laajempana valtakunnallisena
tapahtumana.
Tänä vuonna Juhani Peltosen syntymän 60-vuotispäivänä paljastimme myös kirjailijan haudalla
hautamuistomerkin. Hautamuistomerkin suunnitteli, Juhanin hyvä ystävä, taiteilija Kimmo
Kaivanto ja perustana oli luonnonkivi, joka löytyi Juhani Peltosen postinhakumatkan varrelta
ja ehkä jonain päivänä kirjailija on pohtinut maailmanmenoa istahtaen juuri tuolle kauniille
erivärejä loistavalle loppilaiselle - suomalaiselle kivelle.
Minulla on ilo ja kunnia toivottaa Teidät kaikki tervetulleiksi Lopen kunnan liikuntasaliin Juhani
Peltosen syntymän 60 –vuotisjuhlaan. Tämä talo kantaa samaa nimeä kuin Elmo romaanin Kainalniemen
liikuntsali Elmola.
Juhani Peltonen kuvailee Kainalniemen salia kirjassaan näin:
”Elmo alkoi valmentautua Derwangan jättiläiskisoihin… Kainalniemellä oli purettu vanha
Vapaapalokunnantalo ja rakennettu sen tilalle elementeistä valtava halli, missä oli istumapaikkoja
kolmelletuhannelle kahdellesadalle viidellekymmenelleseitsemälle henkilölle, eli jokaiselle
kainalniemeläiselle. Tämä ”Elmolan” nimeä kantava ”tapahtuma-centrum” oli ruma kuin Saatana, mutta
tieteellisarkkitehtooniseen suunnitteluun ei ollut aikaa, eikä halli olisi ikinä valmistunut kisoihin
mennessä, jos elementtien asemasta olisi päädytty toisiin ratkaisuihin. Kainalniemeläisille oli
tärkeintä, että he saivat yhdessä seurata suuren poikansa edesottamuksia… Elmolan avajaisissa
kunnanjohtaja piti lyhyen vihkiäispuheen… puhui luottavaisesti nykyhetkestä ja maalaili huikeita
tulevaisuuden näkymiä.”
Elmon kotikuntaa Kainalniemeä kirjailija Juhani Peltonen kuvailee romaanissaan taas näin:
”Silloin kun Elmo syntyi, Kainalniemi oli vielä leppoisa maalaiskylä; parinkymmenen vuoden
kuluttua sitä luonnehdittiin asutuskeskukseksi; missä on purettavia ja rakenteilla olevia taloja
ikään kuin huomattavasti enemmän kuin valmiita ja toimivia; ja tänään se on jo auttamattomasti
betonigeometristen konstruktioiden Tuonela. On yleismaailmallisesti käsittämättömän masentavaa,
että kaupunkien ja kylien keskinäinen kilparumentelu saa jatkua kasvavalla kiihkolla. Varsinaista
Kainalniemeä ei enää ole, eikä Elmoakaan; hänenlaisiaan syntyykin vain yksi noin kahdessatuhannessa
vuodessa.”, kirjoitti Peltonen 1960-luvulla.
Meillä Lopella on siis edelleen Elmola – ei sellainen kuin Kainalniemellä oli - vaan kaunis ja
toimiva koulu ja vapaa-ajan liikunnankeskus.
Loppikaan ei ole kuin Kainalniemi. Loppi ei ole betonigeometristen konstruktioiden Tuonela, joka
olisi mukana kaupunkien ja kylien kilparumentelukilpailussa. Loppi oli silloin kun Juhani Peltonen
Lopelle muutti leppoisa maalaiskylä – tänäänkin se on edelleen leppoisa maalaiskylä, mutta se on
myös kehittyvä maalaiskunta – pääkaupunkiseudun kehyskunta.
En tiedä valitsiko Juhani Peltonen perheineen Lopen juuri tästä syystä – todennäköisesti, sillä näin
tekee moni muukin perhe tänä päivänä– valitsee kotikunnakseen Juhani Peltosta vielä kerran lainatakseni
äärimmäisen kauniin – hurmaavan Lopen.
Vielä kerran, arvoisa yleisö hyvät juhlavieraat, tervetuloa Lopelle – arvostamamme kirjailijamme Juhani
Peltosen syntymän 60-vuotisjuhlaan.
Takaisin
|
|
|
|
|
|
|