|
|
|
|
|
|
|
|
PUHEET 2002: Heikki Turunen
Heikki Turunen: LOPPI 11.5.2002
”Juhlapuhe” Jussi Peltos-päiville
Hojo hojo, arvoisat Juhani Peltosen ystävät!
Vai että juhlapuhe. ´Pääjuhla Elmolassa, juhlapuhe Heikki Turunen’. Luin kauhukseni minulle
lähetettyä Juhani Peltos-päivien ohjelmaa. Kun lupauduin mennäsyksynä käymään näillä päivillä,
käsitin että minulle olisi täällä puheenvuoro, jossa muistelisin taannoista ystävääni ja
matkakumppania yhteisen kustantajamme WSOY:n kirjailijakiertueilla ympäri Suomea. Nyt pitäisi
repäistä hihasta oikein juhlapuhe hienon ja arvokkaan yleisön edessä. Saatan kuvitella
Merkillisen Miehen Jussi Peltosen ilmeen jossain tuolla piliven laijalla, kun se kahtellee
tänne Lopen suuntaan ja näkee minut pitämässä pönäkkää juhlapuhetta hänen kirjailijapäivillään.
Suoraan sanoen en oikein ymmärrä miksi juuri minut on valittu juhlapuheen pitäjäksi. En voi
sanoa olevani mikään Juhani Peltosen tuotannon tuntija, tuskin ymmärtäjäkään. Olettaisin
lisäksi ettei Juhani Peltosen kaltainen urbaani universaali kirjailijahahmo voinut kovin
ihailla jonkin heinähangolla rokotetun kirjallisen leikkuupuimurin Heikki Turusen tuotantoa.
Olemme kirjailijoina erilaisia kuin yö ja päivä.
Kaiken huipuksi olimme ystävinä jokseenkin kaukaisia. Emme koskaan käyneet toistemme kotona.
Tapasimme vain WSOY:n kiertueilla ja joskus Helsingissä erilaisilla kokkareilla ja kapakoissa.
Joskus tapaamistemme välillä soittelimme, tosin erittäin harvoin. Minä taisin useimmiten
soitella kuulumisia kysellen. Jussin viimeisinä elinvuosina niin tapaamisemme kuin muut
yhteydenotot välillämme loppuivat jostain syystä kokonaan.
Ja kun näin on niin enköhän minä jätä niin juhlapuheihen pijon kuten muutkin vakavat
kirjapohdinnat minua tärkeimpien ja viisaampien tehtäväksi. Pakisen tässä aikani ihminen
Juhani Peltosesta semmoisena kuin hän jäi minun mieleeni.
Yleensä kirjailijat puhuvat harvoin toisilleen toistensa teoksista ja paljastavat toisilleen
mitä mieltä ovat toisesta kirjailijana. Ainakin ne kirjailijat joita olen tavannut, ja olen
tavannut heitä satoja (- lukuunottamatta ihan näitä uudemman sukupolven kirjailijoita, joita
minua jotenkin hyytää tavata, kun tuntuu että olemme eri planeetoilta. Sitä paitsi liikun aika
vähän nykyään kirjallisissa piireissä, alan olla vanha äijä, toisinajattelija ja erakoitumassa
Pielisen korpeeni jonne kuulunen kaulaa myöten sontatunkioon, poies tästä hienosta euro- Suomesta).
Emme mekään Jussin kanssa juuri toisistamme keskustellut. Jussi ei edes antanut minun puhua mitään
hänestä. Muistan kun joillain WSOY:n kokkareilla Bulevardi kahdessatoista yritin sanoa jotain hänen
silloisesta uutuudestaan, joka taisi olla Valaan merkkejä joskus –73 tai –74. En enää muista mitä
aioin hänelle sanoa. Seisoimme ihmisten keskellä portaikossa malja jäntevästi käsissämme. Jussi
sanoi: ”Kuule älä sano mitään”. En tiedä että miksi hän niin sanoi, ehkä samasta syystä kuin minä
joskus valutan kylmää hikeä, kun huomaan jonkun ääliön aikovan sanoa mielipiteensä jostain
teoksestani; pelkään koko ajan että se paukauttaa jotain täysin päätöntä ja typerää, joka sitten
vaivaa mieltä ja suututtaa viisi viikkoa. Mutta niin Jussi vain tokaisi. ’Kuule älä sano mitään’.
Muistattehan Jussin tavan sanoa aina jotain ovelaa. Oikeastaan sen ilme ei ollut naurava, pikemmin
silleen totinen, liiankin totinen, mutta silmät nauroivat, silmät loistivat, Jussin suuret
perkeleellisen salaviisaat silmät. Jotenkin se silleen vähän sössötti täyteläisillä huulillaan:
kuule, älä sano mitään. Enkä minä sanonut. Kilistimme toistemme uutuuskirjan onneksi ja
menestykseksi. Ja mukavaa oli. Hirveän mukavaa. Olimme vielä pirun nuoria, mullakin tukassa
vielä tumma väri, ja Jussi kadehdittavan komea ja henkevän näköinen kolmekymppinen veijari.
Jussi ei siis saanut koskaan kuulla, että minä arvostin häntä suuresti hänen älykkään ja samalla
kuitenkin lämpimän huumorin ja jännästi polveilevan, moni merkityksellisen ja silti jollain tavoin
ja selkeän ja klassisen kauniin kielen takia, ’sanojen rakastajan’ kielen takia. Kirjallistahan
hänen kielensä on esimerkiksi minun sanontaan verrattuna, mutta minä olenkin kansankirjailija ja
kansan puheen välittäjä, Jussi oli kosmopoliitti, tuntui lihaksi tulleelta jonkun Tsehovin tai
Gogolin henkilöitä, miksei Dostojevskinkin. Ei sentään Ukko Karamazov tai synkeä Raskolnikov,
pikemmin suorastaan syntisen viaton ja kaunis Ruhtinas Myshkin.
Mutta eipä hänkään koskaan sanonut mitään minun kirjoistani. Mutta ystävällinen ja sydämellinen hän
oli minulle aina, kun tapasimme ja kuljimme yhdessä WSOY:n väen mukana ympäri maata. Yksi ja toinen
häntä lahjattomampi juppikirjailija suhtautui joskus alentuvan hilpeästi meikäläiseen junttikirjailijan
maineessa olevaan maakunnan mieheen. Jussi ei jaoitellut kollegoitaan sen mukaan millä murteella he
puhuivat, mistä he tulivat ja missä asuivat – siis itseasiassa maantieteellisin perustein – kuten
keskinkertaiset nousukkaat ja pikkusielut yleensä tekevät. Hänellä oli korkeammat perusteet mitata
lähimmäisiä ja taiteilijaystäviään. Jussi, sivistynyt ja henkevä herrasmies, kohteli minua aivan kuin
mekin kömpelöt ja joskus moukkamaiset maalaiset olisimme ihan oikeita ihmisiä. Ilmeisesti hän etsikin
kaikista ensisijaisesti ihmistä, ilkikurisuutensa alla pohjimmaltaan ilmeisen yksinäinen ja hivenen
melankolinen mies, kuten aito slaavi ainakin.
En tiedä. Jotenkin meillä vain kävi ne hommat yksiin, meillä todella synkkasi, minkä ei luulisi olevan
itsestään selvää, kun tietää miten täysin erilaisia me olimme niin ihmisinä kuin kirjailijoina. En muista
yhtään mistä me aina puhuimme hotellihuoneissa, illalla töiden jälkeen hotellien ravintoloissa tai
automatkoilla kaupunkien välillä. Sen muistan että meillä oli aina hirveän hauskaa. Meidät molemmat
tuntien ei liene mikään suuri uutinen että aina tavatessamme alkoholi muodossa tai toisessa kuului kuvaan
sitkeästi kuin nenä naamaan. Mutta en usko veljellisten väliemme johtuneen yksistään siitä. En sitä paitsi
muista Jussin olleen koskaan ainakaan näkyvässä humalassa, vaikka toki hän otti siinä missä muutkin.
Immuuniko lie ollut viinalle. Joka tapauksessa Jussin seurassa ei tuntunut kenenkään tarvitsevan edes
sanoa mitään, kun kaikki hyrisivät hilpeinä, kaikilla oli omituisen mukava ja lämmin olla. Meidän ainakaan
ei tarvinnut kuin katsoa jotakuta hyvää tyyppiä jossain lähistöllä ja katsoa sen jälkeen toisiamme silmiin,
niin minua rupesi heti virnuiluttamaan, Jussin surumielinen katse jotenkin terävöityi. Kohta hän artikuloi
jotain mikä olisi kelvannut sellaisenaan jonkin hänen joviaaliin ja samalla viekkaan romaanihenkilön suuhun.
Ja taas oli hauskaa.
Joskus, muistaakseni kaheksankyt luvulla, kun nykyinen kuivakan tunnollinen, tosikko ja raitis
virkamieskirjailijatyyppi alkoi tehdä tuloaan Suomen kulttuurikentille ikään kuin kalseaa Finlandia-
palkintojen ja EU:n aikaa enteillen, Joensuun ykköspaikka Kimmelissä oli useiden WSOY:n, Otavan ja
Tammen yhteinen tiedotustilaisuus. Mukana oli kymmenkunta kirjailijaa. Kukaan ei juonut infossa edes
olutta kuten olimme tottuneet, jopa 70-luvun Kosmoksen kuninkaan Jorma Ojaharjulla ja Kaari Utriolla
oli pelkkä kahvikuppi ja vichylasi edessään. Mekään Jussin kanssa ei sitten iletty tilata sitä, kun ei
kerran muutkaan, tuijotettiin vain toisiamme orvonnäköisinä pöydän yli. Kyyneleet eivät tainneet olla
kaukana. Sitten Jussi katosi jossain välissä jonnekin. Etsittyäni kauan löysin hänet istumassa yksin
suuren monisokkeloisen ruokaravintolan pimeimmässä peräsopukasta siro viinipikari edessään, Että ukko
ilahtui minun tulevan ja napsauttelevan sormeaan tarjoilijalle. ”Elämäni on pelastettu”, Jussi sanoi
alakuloinen ilonpilkahdus isoissa surullisissa silmissään. ”Maailmassa on vielä toinenkin vanhan ajan
kirjailijaboheemi. Minä luulin olevani ainoa”.
Ihmemies se oli se Jussi. Sanamukaisesti merkillinen mies. En esimerkiksi koskaan nähnyt hänen syövän
noilla yhteisillä matkoillamme. Kerrankin reissasimme melkein viikon Turusta länsirannikon kaupunkien
kautta Ouluun ja Rovaniemelle, asuimme samoissa hotelleissa, mutta en ihan totta nähnyt häntä kertaakaan
syömässä edes kahviaamiaista. En yksinkertaisesti käsitä vieläkään millä mies eli olematta edes mikään
hirveän laiha luuviulu. Ainakaan WSOY:n retkillä kirjailijalta ei puutu mitään, pöydän notkuvat herkkuja
eikä niiden hintoja kysellä. Jussille ei kelvannut mikään. Vei toistenkin ruokahalun katsomalla eteen
tuotua herkullista pihviä tai lohipaistosta aistikkaat huulet ja herkät sieraimet inhosta väristen kuin
siinä olisi ollut puolimäräntynyt löyhkäävä rotanraato.
Kunhan ei olisi ollut tuo sama pitkä reissu, kun kustantaja kuljetti Jussia kertomassa kirjaväelle
uutuuskirjastaan nimeltä Elmo. Kirjasta oli kustantajalle mukana vasta näytöskappale, joten emme kukaan
tienneet sitä erääksi hauskimmaksi maassa ilmestyneeksi kirjaksi. Matkan ensimmäinen suuri tiedotustilaisuus
taisi olla Turussa tai Porissa. Yleisöä, kirjakauppiaita ja kirjastoihmisiä ja kaikkea kirjaporukkaa jotain
parisataa henkeä. Näissä tilaisuuksissa kyseisen uutuuskirjan lukenut kustantajan edustaja yleensä haastatteli
kirjailijaa yleisön edessä. Jussia haastatteli Elmosta maisteri Simo Mäenpää, erittäin huumorintajuinen ja
lämminhenkinen kustannusmies, kotoisin Etelä-Pohjanmaalta (loistava laulaja ja kitarasoittaja muuten, en
ole kuullut kenenkään laulavan Ketolan Jukkaa niin itkettävän komeasti kuin Simo).
No Simo alkaa kysellä Jussilta yleisön edessä totisena ja virallisena mikrofoniin puhuen, että mikä mies se
on se Elmo. Jussi rupesi kertomaan hänelle tyypilliseen tapaansa, siis melko hymyttömänä ja surunvoittoisena
puhua päkistäen. Muistelen hänen vielä seisoneen omituisen etunojaisessa asennossa, noin 45 asteen kulmassa
yhtään horjahtamatta. Että Elmo voittaa Derwangan jättiläiskisat ja Andien talviolympialaiset kaikissa
lajeissa ja lisäksi jalkapallo-ottelun Elmo vastaan muu maailma.
Jussin vakavan ilmeen takia kukaan ei alkuun tiennyt että mitä tämä nyt oikein on. Vähitellen kuitenkin
yleisö alkoi hyristä. Simo Mäenpää oli yhtä työläs tehdä uusia kysymyksiä kuin Jussin vastata niihin siitä rehellisestä syystä, että kumpaakin pakkasi naurattamaan. Sen he saivat vielä selvitetyksi, että Elmo juoksee piippu hampaissa sata metriä kahdeksassa sekunnissa ja hyppää kumiterät jalassa korkeutta kolme ja puoli metriä tai jotain sinne päin. Siihen haastattelu tyrehtyi, pojilta kerta kaikkiaan pokka petti. Kummallekin tuli sellainen lapsellinen hupsu naurukohtaus niin kuin joskus aina tulee itsellekin, että sanaa ei suusta. Mitä enemmän yrittää pidätellä, sitä kivemmin rupeaa naurattamaan. Lopulta Simo ja Jussi kääntyivät häpeissään yleisöön selin ja nauroivat läkähtyäkseen.
Yleisön reaktio oli ihmeellinen; hirvittävät, loputtomat aplodit, sali oli räjähtää kaikkien nauraessa.
Ja siinä tilaisuudessa oli muiden kirjailijoiden turha yrittää tehdä numero omasta teoksestaan. Jussi
Elmonsa kanssa ryösti koko shown, me kaikki muut tunnuimme sen jälkeen ikäviltä ja värittömiltä tosikoilta.
Elmoa myytiin Varsinais-Suomessa hirveät määrät varmaan tuon kirjaimellisesti nauruksi menneen legendaarisen
kirjaesittelyn seurauksena. Lie kaikki vakuuttuneeksi että mahtaa olla hauska kirja kun edes kustantaja ei
pysty naurultaan sitä kirjaväelle. Ja kuten tiedämme, tuo kirja on tänään käsite.
Ohessa tuokin tilanne paljastaa, miten pinnan alla nauru Jussissa oli, vaikka naama oli totinen. Olettaisin
että yhtä kevyellä pintaraapaisulla sieltä paljastui myös itku, ainoan oikean naurun tumma veli, niin
sanoakseni. Piirre on yhteinen kaikille suurille humoristeille, jotka ovat yksityishenkilönä usein
yllättävän vakavaa ja herkkää väkeä. Ikään kuin käsite itkevästä pajazzosta tai klovnista olisi vain
käännetty toisin päin. Ainakin kerran minä näin Jussin itkua vääntämässä. Se oli silloin kun hänen
entinen kaunis kotinsa luonnon keskellä joutui jonkin tietyömaan alle ja oli pakko muuttaa muuanne. En
nyt muista mikä paikkakunta se oli, siis ennen Lopelle tuloa, käsittääkseni. Siitäkin hän kertoi noilla
kirjakiertueilla. Muistan hänen surunsa, maailman murjoman miehen hahmonsa, muistan itkuisen lohduttoman
ilmeen Jussin silmissä kun hän katsoi minua sitä kertoessaan. Tosin silloinkin sen katseessa tuntui olevan
jotain pirun vilkettä, jotain aivan kuin liian totista. Ikään kuin Jussi käyttänyt suruaankin hyväkseen
tehdäkseen komiikkaa, nauranut jossain sisimmässään omalle itkemiselleenkin.
Minä en tiennyt olisiko pitänyt ottaa osaa vai nauraa. Piru siitä miehestä aina selvän otti. Tuntuu vaan
että jollain tapaa Jussi oli ihmisenä samanlainen kuin hän kirjoitti. Oli itse kuin kirjansa, iloisin suru,
Pitkää omalaatuista rykimistä. En aina tiennyt kumpaan päin kääntää suupielet hänen seurassaan. Useimmiten
ne tosin vääntyivät ylöspäin, lensivät korviin asti.
Radion urheiluselostajien tahattoman koomisesta hurmoksesta ideansa saanut Elmo (niin Jussi ainakin
minulle kertoi) täisi jäädä hänen tunnetuimmaksi ja suosituimmaksi kirjaksi, mikä tuskin oli Jussin
tarkoitus. Ainakin muistan hänen joskus vähän mourunneen, kun se on muka käsitetty väärin samalla kun
hänen muita kirjoja ei ole edes luettu. Tuskinpa Jussin laaja ja monipuolinen tuotanto kokonaisuudessaan
koskaan pääseekään kansansuosiossa Elmon tasolle. Koko kansan humoristiksi hänen naurunsa on siihen jotenkin
liian hienosävyistä ja moniselitteistä ja ajattelemaan panevaa, ehkä myös liian lämmintä ja sydämellistä
kovaksikeitetylle nykyihmiselle… Tässä tulee väkisinkin mieleeni myös erään joensuulaisen erittäin vähän
myydyn ja köyhänä pysyneen mutta omituisen ylpeän taidemaalarin tokaisu minulle kerran kaljapäissään; muka
hän olisi loukkaantunut ja menisi todella itseensä jos hän olisi arvostettu ja myyty sellaisen kansan
keskuudessa, joka pitää Mika Häkkistä kaikkien aikojen suurimpana suomalaisena, kuten erään lehden
lukijakyselyssä taannoin ilmeni.
No, tämä lausunto jääköön meidän tietoomme. Kansankirjailijana en toki halua suututtaa lukijoitani.
En tijä arvostiko merkillinen miehemme P. Mustapäätä alias Martti Haaviota, yhtä minun lemppari runoilijaani
raatelevan kyynisyyden takaa paistavassa elämänkiimassaan. Joka tapauksessa tuntuu kuin hän olisi
kirjoittanut runonsa ’Raatihuonekellarissa’ Juhani Peltosesta. Kuunnelkaa vaikka tämän ’juhlapuheen’
(sitaateissa) loppulitviikiksi yhtä sen säkeistöä.:
Yhtäkaikki. Elämä on roskaa.
Kyllähän sen tietenkin voi kestää
tuhon loppuun asti, jolloin pääsee
silkkivuorilliseen arkkuun.
Suunnattoman tärkeätä vain on,
että kestää naurunkaarteet suussa.
Traagillisen näyttelijän osa
lienee yhtäkaikki koomillisin.
Takaisin
|
|
|
|
|
|
|