|
|
|
|
|
|
|
|
PUHEET 2001: Antti Seppä
Antti Seppä: Loppi 12.5.2001
Ehdotuksia peltostutkimuksen lukujen otsikoiksi
Olin Ivalon viinakaupassa, illan suussa, jonossa kassalle. Jono kulki ohi esittelytelineen,
jossa oli Baku-konjakkia. Edelläni ollut mies otti telineestä pullon ja katseli sitä. Sitten
hän ojensi muutaman kerran kättään kuin laittaakseen pullon takaisin telineeseen, kääntyi
minuun päin ja sanoi: Vaikka kuinka yritän, ei se irtoa kädestä. Se on pakko ottaa. Miten
tämä kuuluu asiaan? Siten että vaikka kuinka yritin välttää alun puhuttelua, ei se irronnut
kädestä. Juhani Peltonen käytti sitä luentonsa miten kirjani ovat syntyneet alussa Joensuun
yliopistossa 16.10.1990. Toisekseen kirjailija Peltonen, oli ihastunut outoihin pieniin tapahtumiin,
ja olisi käyttänyt kokemaani tekstissään, jos se olisi sattunut hänelle.
Juhani Peltosen melkein 57 vuoden elämä ei ole tuntunut pitkältä. Mutta jos vertaamme tuollaista
Beethovenin pituista elämää menneisyyteen, asia on toisin. Se on kokonaisen elämän pituus, ei
puolikkaan niin kuin Schubertin tai neljänneksen, tuskin alkunsa saaneen kuin Ernst Mielckin.
Ja elämäntyöhönhän ikä on suhteutettava. Juhani Peltosen kirjallinen tuotanto on laaja, monipuolinen
ja täyteläinen: seitsemän runokokoelmaa, valitut runot päälle, kolme novellikokoelmaa ja valitut,
seitsemän romaania, pakinakokoelma, jos Natalian kanssa –nidettä voi niin nimittää, neljä näytelmää,
neljä televisio näytelmää, ainakin yksitoista kuunnelmaa – erilaisia sovituksia lisäksi. Ja sitten
ovat eri lehdissä ilmestyneet runot, novellit, pakinat, jopa sanaristikot. Niitä on niin paljon,
että sekoan aina, kun omista leikekokoelmista laskiessani pääsen sadan paremmalle puolelle.
Miksi Juhani Peltosen tuotantoa pitäisi tutkia? Siksi että niin on tapana tehdä. Ja siksi, että
jonkin uuden selville saaminen tuottaa iloa ei vain tutkijalle vaan myös lukijoille, kaikille niille,
jotka saavat huvia ja iloa, ahdistusta ja kyyneleitä Peltosen tuotannon lukemisesta. Totta kai me
kaikki täällä ajattelemme, että tutkia pitää, mutta ei se ole vain meidän asiamme. Peltonen oli ja
on omanlaatuisensa Suomen kirjallisuudessa. Hänen tuotantonsa vaatii tutkijaansa, useita tutkijoita,
niin monilla elämän, kielen ja kirjallisuuden alueilla se liikkuu. Ja sillä, niillä jotka Juhani
Peltosesta aikovat kirjoittaa, tulisi olla paljon hänen henkeään, että ymmärtäisivät kirjailijan
viestin, että tutkijan teksti sointuisi tutkittavan tekstin kanssa.
Hahmottelen aiheita, alueita Juhani Peltosen tuotannossa, joita olisi lähes pakko tarkastella lähemmin,
erikseen, ehdotellen otsikoita tutkimuksen lukuihin. Puhun tekstien monikäytöstä, proosan
mosaiikkimaisuudesta, Peltosen kielen ainutlaatuisuudesta, elämän kohtuuttomasta painosta,
kamppailusta Jumalan kanssa, rakkaudesta Venäjään ja hiukan näytelmistäkin. Maininnalle tässä
jätän materialtaan niukat mutta tutkimuskohteina kiintoisat viidentoista sekunnin novellit tai
Peltosen laatimat sanakalterit ja –ristikot, samoin käännösten tarjoamat tutkimusaiheet. Enemmän
kuin mistään muusta Juhani Peltosen teoksesta on puhuttu Elmosta ja sen erilaisista variaatioista
radioon, televisioon ja näyttämölle. Niistähän olemme saaneet nauttia täälläkin. En puutu siihenkään
enempää, mutta urheilu on myös likempää tarkastelua vaativan aihe. Sitä löytyy niukasti Elmosikermän
ulkopuolelta, mutta löytyy kuitenkin. Ja sitä en malta olla mainitsematta, että myös Juhani Peltonen
oli sitä taaja poikajoukkoa, joka yritti opetella Urheilun pikkujättiläisen ulkoa.
Kierrätystä
Amerikkalainen Raymond Chandler kirjoitti roskalehtiin rikoskertomuksia ja käytti niitä, kun alkoi
1930-luvun lopulla kirjoittaa romaaneja. Chandler sanoi niitä novelleja kannibalisoiduiksi eikä antanut
lupaa niiden uudelleen julkaisemiseen. Juhani Peltonen kierrätti tekstejään. Novelli Norjasta ostettu
posliinitonttu ilmestyi 1970-luvun alussa jossain naisten lehdessä. Kun syksyllä 1973 ilmestyi romaani
Valaan merkkejä. Novelli oli löytänyt paikkansa osana romaanin rapsodista rakennetta. Eikä mennyt kauaa,
kun Tonttu lähti omille teilleen ja muuntautui televisionäytelmäksi. Kirjailija Peltonen liikutteli
kokonaista tarinaa melko eheänä paikasta toiseen; hiukan tarvittaessa muunsi ja kartutti matkan varrella.
Elmo-aihe tiivistyi ensiksi pariksi kuunnelmaksi, sitten tuli romaani ja sitten televisionäytelmä.
Ja onhan Elmosta sitten tullut myös kesäteatteriesityksiäkin.
Mutta jos kynnetään syvemmältä, ollaan suuremman, ehkä ylivoimaisen työn edessä. En ole tietoisesti
tarkkaillut, mutta olen ilmankin varma, että Juhani Peltonen käytti vanhoja lehtitekstejään hyväksi
myös pieninä annoksina. Yksittäisiä sanoja tietysti, sillä hän loi runsaasti ainutkertaisia sanoja,
ja hiukan suurempia, paremmin jo itsenäisiä kokonaisuuksia, kielikuvia, sanaparren omaisia lausahduksia,
pienoistarinoita, miksei hiukan laajempiakin. Sellaisten metsästäminen olisi hauskaa, mutta myös
suuritöistä.
Valaan merkeissä (s. 288) Peltonen puhuu kirjailija Koito Susirengan suulla: ”Sä joudu myymään juttus
vielä tuhanteen kertaan, muokkaamaan niistä novelleja, näytelmiä, kuunnelmia, tv-näytelmiä, ällöttäviä
sketsejä ja lopuks käytät niitä alkuperäisen suunnitelman mukaan romaanis aineksina”. Ehkei uusiokäyttö
ollut kirjailija Peltoselle kuitenkaan yhtä vastenmielistä kuin Susirengalle.
Peltosen palapelit
Sopivia verrokkeja Juhani Peltosen romaaneille saa hiukan hakea. Ehkä se olisi palapeli, ehkä paremmin
mosaiikki. Erityisesti mielessäni ovat Valaan merkkejä, Jumalan kuopus ja Iloisin suru. Peltosen novelleissakin
on monia, joista on helppo erottaa palat, joista kertomus on koottu. Ettei valitettava väärinkäsitys vain
pääsisi tunkeutumaan mieliinne, painotan, ettei kyse ole arvottamisesta. Ei romaani, jossa ei alun perinkään
kenties ole ollut saumoja tai josta saumat on hiottu näkymättömiin ole sen arvokkaampi tai arvottomampi kuin
Peltosen romaani, jossa saumat selvästi erottuvat.
Juhani Peltosen romaanit saattavat aluksi näyttää etenkin ponnistuksia kaihtavalle, hajanaisilta,
epäyhtenäisistä aineksista kootuilta. Kuitenkin ne ovat hyvinkin kiinteitä ja selkeän teeman omaavia.
Ne alkavat siitä mistä pitää ja kulkevat johdonmukaisesti kohtalokkaaseen loppuunsa. On vain maltettava
hiukan ajatella ja miksei myöskin ottaa etäisyyttä ja antaa kokonaiskuvan muotoutua. Niinhän on monen suuren
asian kanssa. Kirjailija Peltonen on oma, ainutkertainen ilmiönsä, jota on mahdotonta, tarpeetontakin verrata
kehenkään toiseen. Hänen käsitystään romaanista on turha yrittää verrata, sotkea kenenkään muun
romaanikäsityksiin. Esimerkiksi Valaan merkkejä on aika- ja fantasiakone, jossa mielikuvituksen ja ajan
rajat helposti voitetaan ja ylitetään.
Ikioma kieli
Juhani Peltosen mestaruus on pitkälti hänen kielessään. Itse hän joskus todisteli hiljaa itselleen, mutta
sen kovaa, että minäkin kuulin, että vielä hän osaa lauseen kirjoittaa. Osasi hän. Mutta mestaruus lähtee
lausetta pienimmästä, sanasta jopa puolikkaasta, jos sana on yhdyssana. Keräilyyn harrastunut saa iloa, jos
lähtee poimimaan kirjailija Peltosen tuotannosta kokonaan tai osittain peltosperäisiä sanoja. Omaperäisiä
sanoja seuraa tuttujen sanojen sijoittaminen odottamattomiin, niille aikaisemmin kuulumattomiin paikkoihin.
Sitten vasta tullaan lauseisiin.
Aivan oman alueensa muodostaa nimistö. Antti Majander sanoi Juhani Peltosta nimineuvokseksi. Ei kirjailija
siitä pitänyt, mutta tokaisussa on totta enemmän siteeksi. Kyllä Peltosen kirjoissa on niin paljon hänen
luomia nimiä, etunimiä, sukunimiä, eläinten kutsumanimiä, asemien, kapakoitten, järvien, soitten nimiä,
että olisin voinut pitää tämän pituisen esityksen pelkästään niitä luettelemalla. Kirjailija osasi tällaista
materiaalia käsitellä. Kerran hän sanoi, ettei uutta ja outoa, tai muuten vain mutkikasta sanaa voi käyttää
kuin kerran sivua kohti, mutta nimistään hän teki luetteloitakin, jotka toimivat omina yksikköinään, mutta
toisaalla hän käytti nimiään kuin mitä tahansa Peltosta tai Seppää. Jos Juhani Peltosella on oma esteettinen
maailma niin myös kielellinen maailmansa.
Jumalan keinu
Melkein alusta Juhani Peltosen tuotannon läpi kulkee musta virta. Monesti hän mainitsee mieltä takovan
säälittömän lekan, ja sen iskut: masennus, yksinäisyys, raihnaus, kuolema. Meillä arkisemmilla ihmisillä
ero suurimman innostuksen ja hyvän olon, toisaalta syvimmän masennuksen välillä ei ole niin suuri, etteikö
sen kanssa eläisi. Mutta kai me voimme edes etäisesti kuvitella, miltä tuntuu, kun on joutunut keinuun,
joka lakikohdassaan näyttää elämän suurenmoisuuden, mutta josta alimmas on pitkä, kauhistava matka. Iän
karttuessa huipun ja kuilun välinen matka pitenee niin kuin myös aika, jonka joutuu viettämään syvyydessä.
Paljon Juhani puhui myös yksinäisyydestä niin kirjoissaan kuin myös kirjeissään tai puhelinkeskusteluissa.
Syy lienee ollut yhteen asiaan keskittymisessä, yhden lahjakkuuden omaamisessa. Ei Peltosen arkipiirissään
vilissyt kiusallisen paljon ihmisiä, joitten kanssa olisi voinut puhua Anton Tsehovin novelleista, Patrick
Modianon romaaneista tai Garcia Lorcan runoista. Sen asian kanssa kirjailijan oli välillä vaikea tulla
toimeen, sen puutteen hän tunsi erityisen selvästi.
Masennus ja vieraus ajavat ajattelemaan kuolemaa, ei vain elämän väistämättömänä päätöksenä vaan myös
toivottavana vapauttajana kestämättömältä tuntuvasta. Omaisten ja läheisten ystävien, kavereitten kuolema
toi kuoleman arkeen ja lähelle, jos ei aivan silmästä silmään tavatuksi, niin kuitenkin sen poistuva selkä
näkyi. Suhde kuolemaan haaroi moniaalle. Vaikka se ahdisti, Juhani myös härnäsi ihmishahmoiseksikin ajateltua
elämänpäätöstapahtumaa keksimällä tai keräämällä sille yhä uusia nimiä.
Takaisin
|
|
|
|
|
|
|